Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Mikä on kun ei onnistu
26.04.2015 12:34 | Saika

Herätyskello piipitti vaativasti, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta ylös. Vedin jalkaan eiliset mustat ratsastushousut, epämääräiset eriparisukat ja Ramones-topin päälle heitin vain hupparin. Aurinkoinen kevätsää oli houkutteleva, joten päätin kävellä tallille.
"Mikäköhän ihme luontolapsi minusta on tullut", mutisin itsekseni. Valkoruskea Arttu tervehti minua astuessani keittiön puolelle vettä keittämään. Veden lämmetessä katselin puolisokeaa koiraa ja kumarruin rapsuttamaan sen niskavilloja. Haukotellen kasasin itselleni nopean aamupalan.

 

Luovutin kuitenkin kävelyidean ja istuuduin ikivanhan Mazdan etupenkille Artun käpertyessä pienelle kerälle takapenkille. Käynnistäessäni äänekkäästi murisevan auton yritin saada Joonatanin kiinni. Hän ei Maissin muuton jälkeen ollut minulle viestiäkään lähettänyt, olisi ihme jos hän puhelimeensa vastaisi.
"Ei sitten, kusipää", kuiskasin hänen vastaajaansa ja heitin puhelimen reppuuni, josta pilkotti Maissin uudet suitset. Ehkä pieni poninlurjus saisi päiväni paremmaksi.

 

Tallin parkkipaikalla ei ollut kuin kaksi autoa, lukuun ottaen omani. Ei kai kukaan tähän aikaan muuten vain tallilla hengaa - eikuin.. Arttu hyppäsi takaoven ikkunaa vasten ja heilutti häntäänsä sellaisella vauhdilla, että pelkäsin koiran lähtevän lentoon. Kytkin sen hihnaan ja annoin pojan loikata autosta ulos. Se kulki hennosti täristen talliin vierelläni ja tervehti iloisesti vastaamme tullutta miestä.
"Oletko sinä sen uuden ponin omistaja?" hän kysyi hieman ärtyneenä.
"Joo, Saika", kättelin häntä hieman ohimennen ja sain kuulla kuinka rakas pieni ponini oli yöllä karannut karsinastaan ja löytynyt aamulla käytävältä hillumasta.
"Oikeastiko? Ei se ole aikaisemmin karkaillut!" ihmettelin kävellessämme ruunikon karsinalle.
"No, aina ei näistä eläimistä tiedä. Ei se mitään sen ihmeellisempää tehnyt", Oscariksi esittäytynyt henkilö hymähti. Karsinan pohjaan itseään hieronut poni tervehti minua äänekkäällä hörähdyksellä ja tunki turpansa käsiini herkkuja kaivaten.
"Okei, hyvä. Mitenköhän sä olit täältä ulos päässyt?" kysyin nauraen ponilta, joka samalla sekunnilla kaivautui hupparini taskuun. Oscar naurahti ja rapsutti karvaisen ponin korvantaustaa.
"Tiedä häntä. No, jos se vielä karkailee niin kannattaa Jewelliltä kysellä jotain ehdotuksia", hän sanoi ennen kuin katosi omien hommiensa pariin. Ponin käytökseen tyytymättömänä tuhahdin, jätin ponin karsinaansa ja lähdin hakemaan Masan varusteita satulahuoneesta - samalla suunnitellen koulutreeniä.

 

Kun varusteet olivat paikallaan ja poni oli käytävällä puunausta vailla, saapui talliin minulle uudet kasvot.
"Moikka! Mikä poni tämä on?" hän kysyi, samalla sipaisten hiuksensa pois kasvoiltaan. Arttu vikisi Maissin karsinan ovella, mutta pysyi paikallaan komennosta.
"No mutta Maissihan se! Saika Pihkala", esittäydyin. Nainen kertoi nimensä olevan Tinka ja naureskeli nukkavierulle ponille, jolta harjasin viimeisiäkin irtokarvoja pois.
"Etkö klippaa sen karvoja talveksi?" hän ihmetteli. Hymyillen pudistin päätäni ja haroin ponin harjaa.
"En. Se on Ruotsissa elänyt kolme ensimmäistä elinvuottaan ihan pitkällä karvalla talvisin, ajattelin oman elämäni helpottuvan myös."
"Aivan! Onhan se aika ponimainen lookki", Tinka hymyili ja Maissista suorastaan näki, kuinka poni arvosti rapsutuksia, jotka Tinka tälle soi. Hetken rupateltuamme Masa oli kuitenkin varustettu ja Tinka lähti omien puuhiensa pariin, ja minun ratsastusmotivaationi oli laskenut vaikka kuinka alas. Kevätaurinko oli päättänyt piiloutua ja taivaalta putoava kylmä tihkusade ei ollut kovinkaan inspiroiva. Ilokseni Leijiksellä oli kuitenkin maneesi, toisin kuin tyranni-Rytkösen tallilla, jossa edes maastoon ei saanut lähteä yksin. Kipitimme pienen ponin kanssa sateessa maneesiin, Arttu jaloissani.

 

Jo alkuverryttelyissä jarrut olivat toimimattomat, joten tiesin, ettei tästä tulisi mitään. Hiljainen maneesi oli kuitenkin hyvä vaihtelu näin huonona päivänä ja asiaa auttoi myös se, että kirppu allani oli hyvällä tuulella liikenteessä. Kun vihdoin päätin kerätä ohjat tuntumalle, sainkin nojata melkein makuuasentoon ponin selässä, sillä Maissi olikin jo laukkaan lähdössä.
"Saakelin poni, yritä nyt käyttäytyä", murahdin ja kääntelin ponia suurille volteille ja loiville kiemuroille. Masa kuitenkin päätti luovuttaa temppuilun hetkeksi ja haki takajalkansa itse työskentelemään.
"Bra bra, Maskros!" kehuin ponia, kun se ei ravia nostaessa lähtenytkään sellaiseen vauhtiin, joka jättäisi ravikuninkaatkin kylmiksi. Tahti oli silti hieman nopea, eikä poni meinannut malttaa hidastaa sitten millään ja keventäminen oli hieman hankalaa, vaikka tähänkin käyttäytymiseen pitäisi olla tähän mennessä tottunut. Olinhan sentään istuutunut ensimmäisenä Masan selkään ja itse sen kouluttanut. Silti siitä löytyi melkein päivittäin uusia yllätyksiä.

 

Tiesin, että laukannostoissa tulisin vain raivoamaan itselleni tai ponille, mutta pakkohan niitäkin oli työstää. Vasempaan kierrokseen sain painaa itseni kiinni satulaan ja potkia ponia kylkiin, kun se yritti hirmuisessa pukkiravissa repiä ohjat käsistäni. Hirmuisella tarkoitan tosin säälittävää, olihan Maissi kuitenkin vain pieni nakki. Kun sain ponin hallintaan ja Masa jopa nosti laukan kehuin sitä reippain taputuksin. Huomatessani kuitenkin, että jarruja oli sabotoitu ja poni vain kiihdytti yrittäessäni sitä hidastaa, murahtaen heitin ohjia hieman pidemmäksi ja nojasin reilusti taakse. Maissi ei pitänyt ollenkaan protestistani ja hidasti laukkansa järkevään tahtiin ja siitä vielä raviin, enkä ole koskaan ollutkaan tyytyväisempi ponin käytöksestä – tai miten sen nyt ottaa.
”Sehän meni suhteellisen hyvin!” kuului katsomosta ja ratsukon kumpikin osapuoli säpsähti. Jewell nojasi katsomon reunaan ja vilkutti.
”Oho, en huomannut saapumistasi”, nauroin pyyhkäistessäni hikipisaroita otsaltani. Jewell naurahti ja kipusi maneesin keskelle.
”Eipä se haittaa. Kunhan vaan teitä näin salaa seurailen. Sehän kuunteli sua!” omistajatar naurahti ja katseli ravatessani Maissilla pieniä voltteja ympäri kenttää.
”Jep. Eiköhän siitä jonkinlainen kisaponi joskus tule”, irvistin ja pyysin pienen kipittäjän vapaaseen käyntiin. Maissi ravisteli itseään tarmolla ja käveli laiskasti pää maneesin pohjaa hipoen. Jewell nauroi ponin käytökselle ja juttelimme hetken niitä näitä. Kun vihdoin keräsin ohjat uudestaan käsiini ja otin ponin kontrolliin, valmiina nostamaan laukan oikealle, kuului maneesin läpi karmea räsähdys. Kuului vain minun äänekäs kiroiluni, kun poni riepotti minua pitkin maneesia ja yhtäkkiä löysinkin itseni hiekkapohjalta keuhkot kasassa. Kuulin kuinka Jewell juoksi luokseni, ennen kuin kaikki pimeni.

 

”Saika? Saika, kuuletko?” kuului kaukaa joku vieläkin tutumpi ääni. Sama ääni toisti nimeäni hetken, kunnes maltoin avata silmäni. Se oli virhe. Maneesin valot häikäisivät ja tunsin kuinka olin puoliksi jonkun sylissä, mutta yhä hiekalla. Voihkaisten nousin istumaan ja rohkeasti avasin silmäni, vaikka koko maailma pyöri ympärilläni. Ympärilleni oli kasaantunut pieni ympyrä, joka koostui Jewellin lisäksi kolmesta muusta Leijonalaakson työntekijöistä, joista tunnistin vain tämänaamuisen tuttavan Oscarin.
”Okei, sä elät. Hyvä juttu, säikähdettiin”, Jewell naurahti kimeästi ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan.
”Sulla oli vintti pimeenä jo vaikka kuinka kauan, lähemmäs viisi minuuttia”, joku takaani tokaisi huojentuneena. En voinut muuta kuin miettiä tapahtunutta ja – se saakelin poni.
”Missä Maissi on?” äännähdin hiljaa ja pitelin päätäni. Yritin pitää silmiäni auki kaikessa kirkkaudessa, mutta jouduin loppujen lopuksi ne sulkemaan uudelleen.
”Tarviitko lääkäriä?” kuului kolmas ääni ja varmasti yli kahdet askeleet jostain kulmasta. Vaistomaisesti avasin silmäni ja näin pienen ruunikon, jota taluteltiin ympäri maneesia.
”Se on ihan kunnossa, vähän säikkyy. Sun koiras oli vähän enemmän huolissaan”, Jewell nauroi ja osoitti katsomoon, jossa Arttu seisoi kahdella tassulla vasten kaidetta. Hymähdin ja yritin nousta pystyyn.
”En mä mitään lääkäriä tarvitse, oon kunnossa”, vastasin, mutta vaikka olinkin käsivarsien tukemana, horjahdin eteenpäin.
”Soitetaan silti jollekin, mä en anna sun ajaa kotiin,” kuului kannattelijani ääni, jonka tunnistin heti Miikaksi. Kaivoin puhelimeni taskustani ja yritin haparoivin käsin kaivaa Joonatanin numeroa, mutta vahingossa senkin pudotin maneesin pohjalle.
”Voi nyt hyvä ihme. Kaiva sieltä Joonatanin numero, jooko”, pyysin Jewelliltä, joka jo noukki ikivanhaa nokiaa käsiinsä. Miika auttoi minut istumaan maneesin katsomoon, jossa Arttu kapusi vierelleni hiljaa vikisten. Jewellin puhuessa Joonatanin kanssa, Oscarin rapsutellessa Arttua ja Miikan istuessa vierelläni katselin, kuinka pieni poni säikkyi maneesin kulmia.
”Kuka hän on?” kysyin Miikalta ponin taluttajasta, joka näytti tietävänsä Maissin liikkeet jo ennen ponia.
”Jonna. Ei halunnut viedä ponias takaisin talliin kun se noita kulmia näyttää pelkäävän”, Miika selosti. Jonnan saapuessa luoksemme kehotin häntä vain luovuttavan ja pyysin tämän viemään Maissin takaisin. Jaksaisin kuitenkin taistella sen kanssa seuraavalla kerralla.

 

Tuntia myöhemmin oloni oli vain pahempi ja Joonatanin saavuttua paikalle päätimme kuitenkin suunnata lääkärille. Lupauduin tulemaan mahdollisimman pian takaisin tallille, vaikka Jewell vannoi heittävänsä minut pihalle, jos saapuisin tallille kehnossa kunnossa – ystävällisen hymyn kera, tosin. Kiitin talliporukkaa heidän avustaan ja yritin pysyä istuma-asennossa ajomatkan.


 - Saika | Kommentoi



Muutto Leijikseen
12.04.2015 12:04 | Saika

Tiesin Joonatanin suuttuvan, kun näppäilin miehen numeron valmiiksi. Hän vastasi vain hetken odottelun jälkeen ja tervehti iloisella naurahduksella. 
”Hei, mulla on kerrottavaa”, sanoin hiljaa ja kuulin Joonatanin pidättävän hengitystään. Olimme kumpikin hiljaa hetken, kun keräsin rohkeutta. 
”Löysin Maissille uuden tallipaikan!” sanoin kiireellä ja toivoin, ettei hän saanut kunnolla selvää. Aina saa toivoa. 
”Mitä? Miksi ihmeessä?” Joonatan älähti ja istuuduin sohvalle kirjavan koiran viereen, joka katsoi minua pää kenossa. 
”Maissi muuttaa jo tänään sinne”, jatkoin vastaamatta miehen kysymykseen. 
”Sarkku, mitä sä selität?” Joonatan vaati. En voinut sanoa, etten halunnut pitää Maissia tallilla, jonka omistaja oli tyranni. En voinut, sillä kyseessä oli Joonatanin äiti. ”Joten en tänään ehdi auttamaan siinä projektissa”, jatkoin yhä miehen kysymysten väistelyä. Vannoin tuntevani hänen vihansa, ei ollut mitään mitä Joonatan vihasi enemmän kuin kysymysten välttelyä.
”Sarkku, nyt vastaa! Miksi sä edes etsit sille uutta tallipaikkaa?” Joonatanin äänessä oli hippu pelkoa. ”Saika, eihän tää vaan liity meihin?” hän kysyi hiljaa. Viime viikkoinen riita ei tainnutkaan hävitä kummankaan muistista. 
”Ei missään nimessä! Ei ei, hyvä mies, ei! Juttu on niin, että”, pidin pienen tauon. Joonatan oli hiljaa. Piti keksiä hyvä valhe. 
”Siellä on enemmän porukkaa. Sä tiedät kuinka vihaan hiljaisia talleja,” sanoin varoen, toivoen, ettei hän kuulisi minun valehtelevan. Oli hetki hiljaista. 
”Olisit heti sanonut. Tarvitsetko apua muuttamisessa?” Joonatan jatkoi. 
”Totta kai!” 

Kun varusteet istuivat kauniissa kasassa auton takapenkillä sisareni vierellä, russori seisoi tylsistyneenä trailerissa ja Joonatan nuokkui pelkääjän paikalla, yritin nähdä sateisella tiellä edes jotain. Melkein ajoin ohi kyltin, jossa luki selkein kirjaimin ”Leijonalaakso”. Tökkäsin Joonatania kylkeen ja ajoimme innosta täristen tallin parkkipaikalle. Sateenvarjon alla kyyhöttelevä henkilö näytti odottelevan meitä, sillä hän vilkutti meille pysäyttäessäni auton. Sisareni ryntäsi heti Maissin luo, Joonatan haukotteli näyttävästi ja minä hypähdin ”kaunis” keltainen sadetakki päällä autosta ulos. 
”Moikka! Olette nähtävästi se uusi ratsukko?” kuului matala ääni sateenvarjon peitosta ja kättelin ojennettua kättä. 
”Jep. Saika Pihkala”, esittelin itseni ja sain selville, että kyseessä oli tallityöntekijä Miika. 
”Ja mikäs on uuden asukin nimi?” hän kysyi hymyillen leveästi, kun Eerika talutti trailerista jännityksestä steppaavan oriin ulos.
”No mutta Maissihan se. Älytön luupää, varo vaan”, naurahdin kuivasti ja annoin porukkani esittäytyä napatessa kiinni ketjunarusta, joka oli kytketty ponin riimuun. Ori korskahti äänekkäästi, otti vauhdikkaan askeleen eteen ja stoppasi heti sillä sekunnilla kuin avasin suuni ärähtääkseni. 
”Jo on kiire. Eiköhän viedä se uuteen karsinaan. Jewell tulee moikkaamaan ihan kohta”, Miika kertoi ja ohjasi meidät Maissille varatulle karsinalle. 

Kun poni oli mielestään nuuskinut karsinan läpikotaisin, sateessa kastunut kaula olikin heti puruissa. 
”Se sitten piehtaroi todella paljon, ei tarvitse pelätä mitään ähkyä”, huomautin Miikalle, joka katseli pientä oria mielenkiinnolla. Näin Joonatanin silmäilevän miestä epäluuloisesti, samalla kirjoittaen väliaikaista nimilappua karsinan oveen. 
”Okei, pitää muillekin ehkä sanoa”, Miika naurahti. Sateen yltyessä oli hankala nähdä eteensä hakiessamme Masan varusteita satulahuoneeseen, onneksi olin ymmärtänyt laittaa suojan satulan päälle. Juoksimme lätäköiden läpi neljän hengen porukalla mitä mielenkiintoisemmin varusteita ja itseämme sateelta suojaten. Kun vihdoin kaikki oli paikallaan, Jewell saapui luoksemme. 
”Olettekin jo melkein kotiutuneet! Mahtavaa”, hän naurahti esittelykierroksen jälkeen. 
”No melkeinpä. Jos toi poni vielä rauhoittuisi”, hymyilin katsellen russponin nuuskivan karsinan seinät lauta kerrallaan. 

Viimeisetkin paperityöt hoidettuamme päätimme matkata kotiin. Syyllisyys kaiversi sisintäni Joonatanin kysellessä oikeaa syytä ponin muuttoa varten. Yritin väistää kysymyksen osoittamalla Eerikan selvän flirttailun Miikan kanssa ja kertomalla eilisen tapahtumista. 
”Sarkku. Kerro mulle,” Joonatan vaati hiljaa. Avasin Maissin karsinan oven ja astuin rapsuttamaan karvaista ponia. Katselin vuoroin oriita, joka haisteli kättäni herkkujen toivossa ja vuoroin pitkää miestä, joka muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen luovutti ja murahtaen katosi paikalta. 
”Ehkä mä kerron sille joku päivä. Ehkä”, kuiskasin ruunikon korvaan ja suukotin sitä otsalle. 
”Eerika! Lopeta toi mielistely ja mennään!” kutsuin nuorempaa sisartani sulkiessani Masan oven. Tulisen punainen sisareni ryntäsi ohitseni, enkä voinut kuin nauraa. Kerroin Miikalle palaavani mahdollisimman pian seuraavalla viikolla ja hyvästelin hänet ja Jewellin. Automatka kotiin oli tappavan hiljainen.


 - Saika | Kommentoi


RSS

©2017 Maskros SWE :: virtuaalihevonen - suntuubi.com